Urheilijoita on tuettava nykyistä enemmän ammattilaisuuden rakentamisessa, kirjoittaa Yleisurheilijat ry:n toiminnanjohtaja Tuomas Rouvali.
Yksilöurheilijan elämä ei ole taloudellisesti helppoa. Suuri yleisökin tuntee tarinan, kuinka kapean mukavasti tienaavan kärjen takana urheilijat kituuttavat toimeentulonsa kanssa. Onneksi totuus on usein mielekkäämpi kuin julkisuudessa ajoittain syntyvät kauhukuvat. Silti myös yleisurheilussa mahdollisuus panostaa urheiluun ammattimaisesti rajoittaa liian monen urheilijan reittiä menestykseen. Syitä etsitään ainakin liian vähäisestä julkisesta tuesta, yleisestä kiinnostavuudesta ja kilpailujärjestelmistä. Yksi erittäin oleellinen seikka jää kuitenkin vähäiselle huomiolle. Se, että liian usein kaikki ammattilaisuuteen liittyvä jää yksin urheilijan itsensä pähkäiltäväksi.
Vaikka joukkue- ja yksilölajien vertailu on usein varsin tunkkaista, niin ammattilaisuudesta puhuttaessa en voi vastustaa kiusausta. Kun olet riittävän hyvä (mies)jalkapalloilija, niin seurat enemmän tai vähemmän kilpailevat sinusta. Jotta sinut saisi joukkueeseen pelaamaan, niin siitä pitää maksaa. Muuten menet sinne, mistä saat hyvän palkan. Näin seuroilla on intressi kaivaa kaikki mahdolliset rahoituslähteet esiin, jotta joukkueeseen saadaan riittävän hyviä pelaajia. Syntyy pelaajien tulot maksimoiva markkinamekanismi, joka tarjoaa ammattilaisuutta lähes kaikkialle, missä taloudelliset realiteetit sen mahdollistavat. Sen sijaan yleisurheilussa tällaista mekanismia ei ole. Urheilija ei voi kilpailuttaa lajiliittoaan ja seurojenkin kanssa dynamiikka on erilainen kuin palloilulajeissa. Vaikka seurat ja liitot tukevat urheilijoita, paikoin isostikin, jää kokonaisvastuu ammattilaisuuden rakentamisesta urheilijan ja hänen lähipiirinsä vastuulle.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että noustessaan tasolle, jossa pitäisi pystyä panostamaan urheiluun ammattimaisesti, urheilija huomaa liian usein olevansa ammattilaisuuden rakentamisen kanssa yksin. Tukea, neuvoja ja valmiita malleja tarjoaa harva. Eikä tämä ole haaste vain yleisurheilussa. Krista Pärmäkosken manageri Aki Pajunoja kuvasi tilannetta taannoin näin:
”kannatellaan nuori valitsemaan ammatikseen urheilu, mutta kun hän pääsee riittävälle tasolle, heitetään hänet markkinoille – ilman ohjeita. Hanki sponsorit…äläkä unohda eläketurvaa tai hyviä vakuutuksia!”
Tässä mennään metsään; kannatellaan nuori valitsemaan ammatikseen urheilu, mutta kun hän pääsee riittävälle tasolle, heitetään hänet markkinoille – ilman ohjeita. Hanki sponsorit…äläkä unohda eläketurvaa tai hyviä vakuutuksia!
— Aki Pajunoja (@AkiPajunoja) May 14, 2022
🧨 pic.twitter.com/dOBuHt22nF
Kuinka monella parikymppisellä nuorella urheilijalla on riittävän hyvät valmiudet ja osaaminen rakentaa itselleen ammattilaisuutta näistä lähtökohdista? Ammattimaisia urheilumanagereitakaan ei maassamme ole liikaa eikä heidän panoksena riitä kaikille. Potentiaalisesti innokkaita urheilijoiden auttajia olisi varmasti paljon ja heistä voisi olla valtavasti iloa, mutta kuka on se taho, joka yhdistää heidät ja urheilijat? Uskallan väittää, että usein tarvittaisiin vain pientä tönäisyä oikeaan suuntaan ja asioiden laittamista alulle. Pienetkin asiat voisivat auttaa positiivisen kierteen synnyttämisessä.
On aika sille, että kaikki urheilujärjestelmän tahot ottavat urheilijoiden ammattilaisuuden tukemisesta nykyistä enemmän vastuuta. Ei anneta urheilijoiden unelmien tavoittelun viivästyä siksi, että he joutuvat keksimään pyörän uudestaan ja uudestaan. Yleisurheilijat ry haluaa näyttää esimerkkiä. Järjestimme lokakuun alussa urheilijoille seminaarin yleisurheilijan ammattilaisuudesta ja urheilijayrittäjyydestä SUL:n Team Finlandin kick off -viikonlopun yhteydessä. Saamani palautteen perusteella tämä tuli tarpeeseen. On siis selvää, että paneudumme aiheeseen myös jatkossa, mutta pelkästään urheilijayhdistykselle asia ei voi jäädä.
Tuomas Rouvali
Haluatko kirjoittaa urheilijan arjesta tai urheilijan asemasta? Ota yhteyttä tuomas.rouvali@yleisurheilijatry.fi